Because I'm happy

 Meillä oli eilen vihdoinkin tän meidän piirin vaihtareiden koulutustilaisuus jota jännitin ihan turhaan, sillä mulla oli tosi kivaa siellä! Koulutus kesti koko aamupäivän ja meille kerrottiin esimerkiksi säännöistä ja Rotareista, mutta lähes kaiken tiesin jo, eli uutta ei tullut oikein opittua. Oli kuitenkin ihana nähdä muita vaihtareita. Päivän paras osuus oli se, kun pääsimme ryhmissä kuuntelemaan jo suomeen palanneiden vaihtareiden kokemuksia. Mun fiilikset lähdöstä vaihtelee vähän liiankin usein ja koko elämä tuntuu olevan yhtä tunteiden vuoristorataa, mutta siinä kuunnellessa kahden tytön kokemuksia Meksikosta tajusin, että olen tehnyt elämäni parhaimman päätöksen. Onhan tää ollut mun unelma jo pitkään, joten olisi typerää olla ottamatta vastaan näin mahtavaa tilaisuutta joka mulle on tarjottu. Tästä kaikesta voin kiittää vaan Rotareita sekä tietysti vanhempiani. Aion nyt vaan nauttia näistä 126 päivästä mitä mulla on jäljellä Suomessa ja tiedän, että silloin 20.7. mun on hyvä aika vaihtaa maisemia ja lähteä kohti uusia seikkailuja. Huomaan, että oon tän vaihdon ansiosta jo nyt muuttunut parempaan suuntaan, sillä olen onnellisempi ja osaan arvostaa pieniäkin asioita. Mun elämässä on muutenkin kaikki nyt tosi hyvin ja iloitsen pienistäkin asioista. Oon tässä viimeaikoina iloinnut esimerkiksi siitä, että motivaatioo liikkumiseen riittää, ja oonkin ollut lähes kaiken vapaa-aikani erilaisissa jumpissa kavereideni kanssa. Liikunnasta tulee mulle nykyään niin hyvä fiilis, että en tiedä miten selviän Meksikossa ilman mun paikkakunnan salia ja sen ihanaa henkilökuntaa. Mulla on myös tosi helpottunut olo koska sain töitä jätskikioskilta, eli ei tarvitse sitten ihan rahattomana Meksikoon lähteä :D Sekin piristää nyt tosi paljon, että parin viikon päästä jo toisiks viimenen koeviikko on ohi ja saan lähteä hetkeksi lomalle vähän aurinkoisempiin maisemiin. Toivottavasti tää mun positiivinen asenne elämää ja lähtöä kohtaan jatkuu vielä pitkään :)

Pinssitkin valmistuu hyvää vauhtia!

 

Matkakuumetta

Mulla on aivan järkyttävä matkakuume, ja asiaa ei yhtään auta päivittäinen vanhojen lomakuvien katselu. Oon kuukauden päästä lähdössä ulkomaille, mutta kärsimätön kun olen, voisin lähteä nyt heti. Mun ensimmäinen ulkomaanmatka oli vasta vuonna 2012 kun olimme Gran Canarialla. Sen jälkeen olen käynyt vain Virossa ja Kreetalla, mutta varmasti tulen elämäni aikana matkustamaan paljon. Haaveena on vaihtovuoden lisäksi ainakin oma asunto ulkomailta, Euroopan kiertely junalla sekä maailmanympärimatka. Matkustamisessa vain on se oma tunnelmansa josta pidän kovasti. Voisin sanoa, että tähänastisen elämäni hienoimpia tunteita olen kokenut kävellessäni lentokentällä matkalaukkua perässäni raahaten, lentokoneessa istuen ja ensimmäisellä kertaa kovasti jännittäenkin, sekä tietysti perillä lomakohteissa. Matkoista vielä upeampia on tehnyt se, että mukanani on jokaisella kerralla ollut paras ystäväni sekä ihana perheeni♥ Jokainen loma on ollut ikimuistoinen, enkä voi kieltää ettei kyynel tulisi silmään niitä ajatellessa. Sitä, kun kävelen uusia katuja auringon paistaessa, ihmisten hymyillessä ja itselläni onnellinen olo aamusta iltaan. Sitä, kun voin heti herättyäni suunnata kohti hotellin aamupalaa ja siitä rannalle. Sitä, kun tutustun mahtaviin ihmisiin ja loman viimeisenä iltana itken heitä hyvästellessäni ja lupaan, että palaan takaisin vielä joskus. Usein sanotaan, että reissun jälkeen on kiva palata kotiin, mutta itse en ole vielä kertaakaan kokenut kotiin palaamista mukavaksi. Saatan jo loman ensimmäisenä päivänä kauhulla odottaa viimeistä lomapäivää.. Ja vaikka mä välillä nautin paljonkin elämästäni täällä, silti mielessäni pyörii aurinkorannat ja palmupuut kieltämättä joka päivä. Jos voisin antaa yhden vinkin, se olisi että matkustakaa niin paljon kuin voitte!

Viimeisin matkani oli Kreetalle, ihanaan Rethymnonin kaupunkiin tossa syksyllä 2013 ja tämän postauksen kaikki kuvat ovat sieltä!

Time flies

Teki mieli tulla kirjotteleen vähän syvällisemmin asiasta, joka ei nyt liity vaihtoon lähes yhtään, mutta sen takia oon alkanu miettiin tätä tosi paljon. Nimittäin, tää on pelottavaa kuinka nopeesti aika menee ja vuodet vaan vierii. Mä vasta just olin sellanen ujo seiskaluokkalainen ja ihan peloissani uudessa koulussa. Muistan erittäin hyvin kaiken noilta ajoilta. Mä rupesin saamaan uusia kavereita, oli ihastuksia ja ensimmäinen poikaystäväkin, tuli mokailtua ja menetettyä vanhempien luottamus moneen kertaan, mutta mä en kadu mitään. Tossa 7-8. luokilla mä koin niin paljon uutta ja elin aika huoletonta elämää. Mä en jaksanu surra enkä murehtia mistään, vaikka koin menetyksiä ja pari eroakin. Voin vaan sanoo että olin onnellinen. Yhdeksännellä luokalla olin ehkä jo vähän aikuistunut, ja koko vuosi tais mennä kouluun panostaessa. Yhtäkkiä koko yläaste oli ohi vaikka se vasta juuri oli alkanut. Nyt kun muistelee niin oikeastaan koko mun yläasteaika oli tosi hauskaa enkä vaihtais siitä mitään. Opin itestäni tosi paljon, ja oon saanu elämääni niin upeita ihmisiä etten olis voinut kuvitellakkaan. :)

Tossa syksyllä kun alotin lukion niin mietin koko ensimmäisen jakson ajan ihan tosissani, että mähän en tätä lukioo loppuun käy ja vaihdan koulua nyt heti. Kuitenki siellä vaan sitten tuli oltua ja nyt oon havahtunu siihen, että ensimmäistä vuotta on jäljellä tasan yksi jakso ja tää kuukausi mitä tätä nykyistä jaksoo nyt on jäljellä. Siis ihan hullua! Musta tuntuu että koko nuoruus vaan kiitää ohi ja kaikki tärkee jää tekemättä, vaikka oikeesti kun miettii, oon kokenu aika paljon tänkin vuoden aikana. Mut on hyväksytty vaihto-oppilaaksi joka on pitkään ollut mun unelma, oon viettäny aikaa kavereiden kanssa ja juhlinut  enemmän ku koskaan ja ulkomaillakin on tullut käytyä. Siitä tulikin mieleeni, että seuraava matka onkin 2.4. kanariansaarille ;) Sen jälkeen mun lähtöön on pelottavan vähän aikaa jäljellä, noin 100 päivää. Mihin tää aika menee?

Musta on niin hullua ajatella, että kun tuun takaisin vaihdosta oon jo vähän aikaa ollut 18v. Sen jälkeen on pari vuotta lukioo jäljellä, eli oon 20v kun pääsen pois sieltä. Lisäksi mulla on niin paljon suunnitelmia tulevaisuudelle, että ahdistaa ajatella miten ehdin tehdä kaiken. En halua vanheta enää yhtään, sillä oon niitä ihmisiä joita pelottaa aikuistua, enkä mä ees halua aikuistua. Voisin vaan pysyä tässä iässä ja jatkaa nuoruuden hullutteluja, en halua asettua paikoilleni. Mutta ei kai sitä vielä kannata miettiä, mieluummin elän vain hetkessä.