Päivät Suomessa vaan vähenee, ja mä voin jo oikeesti sanoa, että mua jännittää! Tuntuu samaan aikaan niin siistiltä ja niin kamalalta sanoa, että mä lähden ensi kuussa.. Mä odotan mun uuden perheen, kodin ja asuinympäristön näkemistä ihan hulluna, mutta samalla musta tuntuu, että haluisin vaan pysyä täällä tutussa ja turvallisessa. Odotan myös innolla sitä, kun saan puhua päivittäin espanjaa ja kun huomaan, miten osaan sitä kokoajan vaan enemmän. Mä tiedän, että tuun pärjäämään uuden kielen kanssa ja uudessa koulussa tuntemattomien ihmisten keskellä, mutta ainoa asia joka mua tässä pelottaa on se, miten kestän ikävää. Voin sanoa lähes varmasti, että uudet tavat tai muut asiat eivät tule olemaan mulle mikään ongelma, vaan se, kun joudun olemaan erossa ihmisistä joiden kanssa oon koko elämäni elänyt. Oon aina ollut aika itsenäinen ja tykkään hoitaa itse asiani, ja välillä tykkään tosi paljon viettää aikaa ihan vaan yksin. Mutta silti, perhe ja ystävät on mulle tärkeintä tässä maailmassa, ja mun ainoa toive oliskin, että voisin ottaa heidät mun mukaan, haha. En vaan vielä osaa ajatella vuotta ilman äitiä, jolle oon voinut kertoa kaiken ja joka on aina tukenut mua. Ja isiä, joka on aina tehnyt kaikkensa mun eteen. En myöskään osaa ajatella, että mun veli saa mopon ja päättää peruskoulun mun ollessa poissa, tai että mun maailman ihanimmat ystävät tanssii wanhat enkä mä pääse näkemään.. Mutta tää kaikki on sitä mistä joudun luopumaan, jotta saan elää maailman ihanimman vuoden.
Tää on jo pitkään ollut mun unelma, ja nyt mun on vaan oltava itsekäs ja jättää kaikki tänne. Alottaa elämä uudessa maassa ja elää siellä mun unelmaa, kunnes palaan takaisin tänne mun rakkaiden luo. Elämä on tarkoitettu elettäväks ja nyt vihdoin mun on aika irrottautua tästä normaalista arjesta, ja tehdä sitä mistä oon aina haaveillut. En peruisi tätä mistään hinnasta, vaikka välillä (tai aika useinkin) tulee hetkiä, jolloin mietin, että onko mun nyt pakko jättää kaikki, ja kuinka helppoa olis vaan käydä lukio loppuun ja lähteä sitten matkustamaan. Mutta vaihtovuosi on ainutlaatuinen tilaisuus, ja oon niin kiitollinen jokaiselle joka on tehnyt mun vuodesta mahdollisen. Ei mulle tulisi toista kertaa mahdollisuutta saada sellaisia kokemuksia joita vaihtovuosi antaa. Tuun kasvamaan henkisesti niin paljon, ja kokemaan asioita jotka tulen varmasti muistamaan koko elämäni. Kaikista näistä mielialanvaihteluista huolimatta olen edelleenkin aidosti innoissani lähdössä kokeilemaan siipiäni ;)
En oikein tiedä mitä ajatella, kun ihmiset jo sanovat mulle hyvästejä ja toivottelevat hyvää vuotta. Tekis mieli vastata, että hei siihen on vielä aikaa, kunnes tajuan että eihän siihen enää oo kuin vähän päälle kuukausi. Tässä kuussa on tiedossa jo kahdet läksiäiset, vaikka vasta hetki sitten se oli tosi kaukainen ajatus. Mulla ei ole enää montaa vapaata päivää ennen lähtöä, sillä oon töissä ihan loppuun saakkaa, ja kaikkea muutakin ohjelmaa on jo kalenteri täynnä. Ajattelenkin kokoajan, että nyt elän päivän kerrallaan ja nautin näistä hetkistä ja ihmisistä täällä ilman murheita, mutta joka päivä tässä on tullut itkettyä enemmän tai vähemmän.. Mutta niin se vaan on, että muut täällä jatkaa elämäänsä ja mä tuun takaisin sitten kun tuun, ja mitä ikinä silloin tapahtuukaan, en aio katua mitään. Vaikka tulisin muuttumaan kuinka paljon tahansa, löydän varmasti silti vielä paikkani täältä, ja ne ihmiset joiden on tarkoitus pysyä mun elämässä, tulee siinä pysymään. Turha sitä on murehtia miten ihmiset ottavat mut takaisin kun palaan, sillä tämä tulee näyttämään ketkä ovat niitä oikeita ystäviä.
Mun matka alkaa 46 päivän päästä, ja aion viettää elämäni parhaimman kesän ennen sitä.
Hyvää kesää kaikille muillekin!
