Vaihtovuosi on lopuillaan ja halusin
tulla vähän kertomaan, miten se mun vuosi nyt oikeasti meni.
Mulla oli alussa tosi vaikeeta
montakin kuukautta ensimmäisen perheen takia (oikeastaan koko
ensimmäinen puoli vuotta) ja mietin usein miksi edes lähdin tänne,
kun olisin hyvin voinut olla Suomessa oman perheen ja kavereiden
kanssa. Vietin suurimman osan ajasta kotona koneella, itkin lähes
päivittäin ja nautin täällä olosta vain ollessani koulussa tai
tapaamisissa muiden vaihtareiden kanssa. Paikallisten kavereiden
kanssa oli vaikeaa tutustua paremmin, sillä en perheen sääntöjen
takia saanut lupaa mihinkään ja siitä syystä kaveritkin
kyllästyivät pyytämään mua heidän mukaansa. Luin paljon muiden
vaihtareiden blogeja ja mietin, miksi juuri minulle sattui tämä
perhe ja tämä kaupunki. Kuuntelin muiden vaihtareiden tarinoita
siitä, miten mahtavia heidän perheensä ovat, miten paljon he
matkustavat ja miten huoletonta elämää he viettävät. Mun
perheellä oli ihan järjettömiä sääntöjä, mun huoneessa oli
kokonainen seinä täynnä erilaisia lippuja ja lappuja joissa
kerrottiin mikä on sallittua ja mikä ei; rotarisäännöt,
kavereiden kutsumista koskevat säännöt, ilmastointia koskevat
säännöt, kodin säännöt..
En tainnut ensimmäisen viiden kuukauden aikana olla kertaakaan kotini ulkopuolella kello 8 jälkeen illalla ilman host perhettäni, sillä he eivät halunneet kuskata mua, en saanut mennä taksilla enkä myöskään kavereiden kyydillä. Vietin viikonloput tylsistyneenä kotona ja odotin vain pääseväni taas kouluun. Musta toi tuntui ihan hullulta enkä missään vaiheessa tuntenut oloani hyväksi siinä talossa. Tulin aina hyvin toimeen mun host isän kanssa ja tulen vieläkin, mutta ensimmäisen host äidin nähdessäkin alkaa ahdistamaan. Vielä vaikeampaa tuosta ajasta teki se, että en osannut kieltä. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin espanja sujumaan ja olin ylpeä siitä, että kaikista vaikeuksista huolimatta en ollut luovuttanut vaan olin edelleen täällä ja hallitsin kielen jonka olin aina halunnut oppia.
Tuntuu kuin olisin vasta eilen saapunut tänne, vaikka siitä on kulunut jo lähes kokonainen vuosi. Muistan täydellisesti sen tunteen joka mulla oli joka päivä kun jouduin palaamaan koulusta kotiin jossa en yhtään tykännyt olla. Vihdoin puoli vuotta kestettyäni kaikkea tuota, pääsin vihdoin toiseen perheeseen. He asuvat kaukana, ovat ihan yhtä tiukkoja kuin ensimmäinenkin perheeni, mutta siitä huolimatta kotona ei ollut yhtään kiusallista olla ja tulen heidän kanssaan vähän paremmin toimeen. En silti kestäisi tässäkään perheessä tätä puolta vuotta pidempään (osa säännöistä on ihan järjettömiä), vaikka kaikki onkin oikeastaan hyvin. En ole viimeiseen puoleen vuoteen potenut yhtään koti-ikävää, olen oppinut elämään täällä ja olen oikeesti ollut tosi onnellinen. Nyt viimeaikoina oon saanut hieman enemmän lupia käydä ulkona kavereiden kanssa ja kaikki tuntuu menevän hyvin. Mulla on täällä elämä, kaverit, koulu, ruoka jota oon tottunut syömään ja paikat joissa oon tottunut liikkumaan. Tuntuu ihan hullulta jättää tää kaikki nyt kun kaikki on vihdoin hyvin. Lähtö täältä tulee olemaan tuplasti vaikeampaa kuin lähtö Suomesta, sillä vaikka tulisin takaisin tänne, mikään ei tulee enää olemaan samanlaista. Meitä on täällä 10 vaihtaria ja olemme tulleet todella läheisiksi, mutta täältä lähtiessämme emme tule enää koskaan olemaan kaikki samassa maassa. Tottakai voimme vierailla toistemme luona, mutta emme tule enää olemaan kaikki yhdessä. Mun paikalliset kaverit valmistuu lukiosta ja lähtevät muihin kaupunkeihin opiskelemaan enkä varmastikaan tule näkemään kaikkia uudelleen. En tule enää ikinä menemään kouluun koulupuku päällä kavereiden toivotellessa hyvää huomenta poskipusujen kera. En tuu enään ikinä elämään meksikolaisen perheen kanssa ja heidän tapojensa mukaisesti. En tuu enään ikinä ravaamaan vaihtaritapaamisissa tai istumaan joka keskiviikkoilta rotarikokouksessa.
Tuntuu hullulta ajatella, että tätä odotti niin kauan ja nyt se on jo ohi. Täällä ollessa tuntui aina, että vielä on paljon aikaa mutta se aika kului huomaamatta ja paljon asioita on vieläkin tekemättä. Kumpa saisin edes yhden päivän lisää.. En ole valmis sanomaan hyvästejä kaikille näille ihmisille jotka olen tottunut näkemään päivittäin ja joiden kanssa olen jakanut paljon asioita tämän vuoden aikana.
Mua suoraansanottuna jännittää tulla
takaisin Suomeen. Täällä ollessa on pakosti kasvanut henkisesti ja
oppinut näkemään asiat eri tavalla. Tulen aina muistamaan tämän
vuoden ja nämä ihmiset. Takana on ehdottomasti elämäni paras ja
opettavaisin vuosi enkä kadu hetkeäkään. En kadu mitään mitä
olen tehnyt enkä kadu sitä että päätin lähteä tänne. Tottakai
siellä kotona Suomessa on paljon asioita joita odotan innolla, mutta
yhden erittäin tärkeän ja erityisen ihmisen lisäksi jätän tänne
Meksikoon suuren osan sydämestäni. Tulen ehdottomasti takaisin niin
pian kuin mahdollista.
Nyt mulla on kolme viikkonloppua jäljellä täällä ja niistä tulen kaksi viettämään mun ensimmäisen perheen luona ja mun viimeisenä viikonloppuna Ally tulee meille. Mulla menee nyt oikeastaan tosi hyvin tän ensimmäisenkin perheen kanssa ja sain kutsua mun "poikaystävän" meille ja mun kummatkin perheet tykkäävät siitä tosi paljon :-D Oon saanut siis vähän enemmän vapauksia ja en oo todellakaan valmis lähtemään kotiin täältä. Munhan oli tarkoitus lähtee vasta heinäkuussa, mutta kaikkien vaikeuksien takia vaihdoin lentolippuni kesäkuulle ja nyt kadun sitä ihan kunnolla, tekisin mitä vaan että voisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä kaiken toisin. Oon tajunnut kuinka paljon mulla on täällä kavereita ja kuinka paljon oon ehtinyt kokemaan tän vuoden aikana. Musta on pikkuhiljaa tullut enemmän meksikolainen ja saattaa olla, että en tuu enään sopeutuun siihen suomielämään. Mä haluan tervehtiä ihmisiä poskipusuilla, haluan jutella tuntemattomien kanssa ilman että mua pidetään outona, haluan puhua espanjaa joka päivä ja haluan elää ystävällisten ja iloisten ihmisten ympäröimänä. Mulle on sattunut tosi paljon sellaisia pieniä juttuja jotka ei ikinä tapahtuisi siellä Suomessa. Yksi esimerkki siitä on se, kun eilen menin Starbucksiin aamupalalle ja olin maksamassa ostoksiani kunnes myyjä sitten sanoi, että ei sun tarvii mitään maksaa, tuo mies tossa maksoi jo kaiken. Kyseessä oli siis yksi vanhempi mies joka on tosi usein siellä Starbucksissa ja ollaan muutamat kerrat juteltu. Meksikolaisten ystävällisyys osaa aina yllättää!
Vietin juuri viikon yhden Suomeen vaihtoon lähtevän pojan perheen kanssa. Kyseessä on siis yksi ihana perhe tästä noin muutaman tunnin matkan päästä, ja he kohtelevat mua kuin omaa tytärtään ja tunnen olevani osa heidän perhettä vaikka se ei varsinaisesti mun perhe olekaan. Käytiin Tuxtlassa, San Cristobalissa, Palenquessa ja sitten mentiin heidän kotiinsa Tenosiqueen. Ne sanoivatkin mulle jo, että haluavat mun muuttavan heidän kanssaan tänne Meksikoon kun saan lukion suoritettua Suomessa ja he ovat valmiita maksamaan mun yliopiston täällä! Oon vaan niin onnellinen nyt täällä Meksikossa :-) Oon rehellisesti sanottuna kateellinen kaikille ensivuoden vaihtareille.. Mä lähtisin mielelläni uudestaan! Vuosi meni ihan liian nopeasti enkä voi ymmärtää että olen nyt tässä kirjoittamassa tätä postausta, miettimässä miten tuon kaikki tavarani Suomeen ja mitä kaikkea mun on vielä ehdittävä tekemään kolmessa viikossa, SIIS KOLMESSA VIIKOSSA?
oli tosi hyvä postaus, tsemppaushaleja!! :)
VastaaPoistaKiitos!! :)
PoistaVitsi aika menee nopeesti!!! Nauti täysin siemauksin kaikista viimeisistä hetkistä..♥
VastaaPoistaVoi kiitos, nautin ehdottomasti! :)
Poista