Miten se vuosi oikeasti menikään?

Vaihtovuosi on lopuillaan ja halusin tulla vähän kertomaan, miten se mun vuosi nyt oikeasti meni.

Mulla oli alussa tosi vaikeeta montakin kuukautta ensimmäisen perheen takia (oikeastaan koko ensimmäinen puoli vuotta) ja mietin usein miksi edes lähdin tänne, kun olisin hyvin voinut olla Suomessa oman perheen ja kavereiden kanssa. Vietin suurimman osan ajasta kotona koneella, itkin lähes päivittäin ja nautin täällä olosta vain ollessani koulussa tai tapaamisissa muiden vaihtareiden kanssa. Paikallisten kavereiden kanssa oli vaikeaa tutustua paremmin, sillä en perheen sääntöjen takia saanut lupaa mihinkään ja siitä syystä kaveritkin kyllästyivät pyytämään mua heidän mukaansa. Luin paljon muiden vaihtareiden blogeja ja mietin, miksi juuri minulle sattui tämä perhe ja tämä kaupunki. Kuuntelin muiden vaihtareiden tarinoita siitä, miten mahtavia heidän perheensä ovat, miten paljon he matkustavat ja miten huoletonta elämää he viettävät. Mun perheellä oli ihan järjettömiä sääntöjä, mun huoneessa oli kokonainen seinä täynnä erilaisia lippuja ja lappuja joissa kerrottiin mikä on sallittua ja mikä ei; rotarisäännöt, kavereiden kutsumista koskevat säännöt, ilmastointia koskevat säännöt, kodin säännöt..

En tainnut ensimmäisen viiden kuukauden aikana olla kertaakaan kotini ulkopuolella kello 8 jälkeen illalla ilman host perhettäni, sillä he eivät halunneet kuskata mua, en saanut mennä taksilla enkä myöskään kavereiden kyydillä. Vietin viikonloput tylsistyneenä kotona ja odotin vain pääseväni taas kouluun. Musta toi tuntui ihan hullulta enkä missään vaiheessa tuntenut oloani hyväksi siinä talossa. Tulin aina hyvin toimeen mun host isän kanssa ja tulen vieläkin, mutta ensimmäisen host äidin nähdessäkin alkaa ahdistamaan. Vielä vaikeampaa tuosta ajasta teki se, että en osannut kieltä. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin espanja sujumaan ja olin ylpeä siitä, että kaikista vaikeuksista huolimatta en ollut luovuttanut vaan olin edelleen täällä ja hallitsin kielen jonka olin aina halunnut oppia.

Tuntuu kuin olisin vasta eilen saapunut tänne, vaikka siitä on kulunut jo lähes kokonainen vuosi. Muistan täydellisesti sen tunteen joka mulla oli joka päivä kun jouduin palaamaan koulusta kotiin jossa en yhtään tykännyt olla. Vihdoin puoli vuotta kestettyäni kaikkea tuota, pääsin vihdoin toiseen perheeseen. He asuvat kaukana, ovat ihan yhtä tiukkoja kuin ensimmäinenkin perheeni, mutta siitä huolimatta kotona ei ollut yhtään kiusallista olla ja tulen heidän kanssaan vähän paremmin toimeen. En silti kestäisi tässäkään perheessä tätä puolta vuotta pidempään (osa säännöistä on ihan järjettömiä), vaikka kaikki onkin oikeastaan hyvin. En ole viimeiseen puoleen vuoteen potenut yhtään koti-ikävää, olen oppinut elämään täällä ja olen oikeesti ollut tosi onnellinen. Nyt viimeaikoina oon saanut hieman enemmän lupia käydä ulkona kavereiden kanssa ja kaikki tuntuu menevän hyvin. Mulla on täällä elämä, kaverit, koulu, ruoka jota oon tottunut syömään ja paikat joissa oon tottunut liikkumaan. Tuntuu ihan hullulta jättää tää kaikki nyt kun kaikki on vihdoin hyvin. Lähtö täältä tulee olemaan tuplasti vaikeampaa kuin lähtö Suomesta, sillä vaikka tulisin takaisin tänne, mikään ei tulee enää olemaan samanlaista. Meitä on täällä 10 vaihtaria ja olemme tulleet todella läheisiksi, mutta täältä lähtiessämme emme tule enää koskaan olemaan kaikki samassa maassa. Tottakai voimme vierailla toistemme luona, mutta emme tule enää olemaan kaikki yhdessä. Mun paikalliset kaverit valmistuu lukiosta ja lähtevät muihin kaupunkeihin opiskelemaan enkä varmastikaan tule näkemään kaikkia uudelleen. En tule enää ikinä menemään kouluun koulupuku päällä kavereiden toivotellessa hyvää huomenta poskipusujen kera. En tuu enään ikinä elämään meksikolaisen perheen kanssa ja heidän tapojensa mukaisesti. En tuu enään ikinä ravaamaan vaihtaritapaamisissa tai istumaan joka keskiviikkoilta rotarikokouksessa.

Tuntuu hullulta ajatella, että tätä odotti niin kauan ja nyt se on jo ohi. Täällä ollessa tuntui aina, että vielä on paljon aikaa mutta se aika kului huomaamatta ja paljon asioita on vieläkin tekemättä. Kumpa saisin edes yhden päivän lisää.. En ole valmis sanomaan hyvästejä kaikille näille ihmisille jotka olen tottunut näkemään päivittäin ja joiden kanssa olen jakanut paljon asioita tämän vuoden aikana.

Mua suoraansanottuna jännittää tulla takaisin Suomeen. Täällä ollessa on pakosti kasvanut henkisesti ja oppinut näkemään asiat eri tavalla. Tulen aina muistamaan tämän vuoden ja nämä ihmiset. Takana on ehdottomasti elämäni paras ja opettavaisin vuosi enkä kadu hetkeäkään. En kadu mitään mitä olen tehnyt enkä kadu sitä että päätin lähteä tänne. Tottakai siellä kotona Suomessa on paljon asioita joita odotan innolla, mutta yhden erittäin tärkeän ja erityisen ihmisen lisäksi jätän tänne Meksikoon suuren osan sydämestäni. Tulen ehdottomasti takaisin niin pian kuin mahdollista.

Nyt mulla on kolme viikkonloppua jäljellä täällä ja niistä tulen  kaksi viettämään mun ensimmäisen perheen luona ja mun viimeisenä viikonloppuna Ally tulee meille. Mulla menee nyt oikeastaan tosi hyvin tän ensimmäisenkin perheen kanssa ja sain kutsua mun "poikaystävän" meille ja mun kummatkin perheet tykkäävät siitä tosi paljon :-D Oon saanut siis vähän enemmän vapauksia ja en oo todellakaan valmis lähtemään kotiin täältä. Munhan oli tarkoitus lähtee vasta heinäkuussa, mutta kaikkien vaikeuksien takia vaihdoin lentolippuni kesäkuulle ja nyt kadun sitä ihan kunnolla, tekisin mitä vaan että voisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä kaiken toisin. Oon tajunnut kuinka paljon mulla on täällä kavereita ja kuinka paljon oon ehtinyt kokemaan tän vuoden aikana. Musta on pikkuhiljaa tullut enemmän meksikolainen ja saattaa olla, että en tuu enään sopeutuun siihen suomielämään. Mä haluan tervehtiä ihmisiä poskipusuilla, haluan jutella tuntemattomien kanssa ilman että mua pidetään outona, haluan puhua espanjaa joka päivä ja haluan elää ystävällisten ja iloisten ihmisten ympäröimänä. Mulle on sattunut tosi paljon sellaisia pieniä juttuja jotka ei ikinä tapahtuisi siellä Suomessa. Yksi esimerkki siitä on se, kun eilen menin Starbucksiin aamupalalle ja olin maksamassa ostoksiani kunnes myyjä sitten sanoi, että ei sun tarvii mitään maksaa, tuo mies tossa maksoi jo kaiken. Kyseessä oli siis yksi vanhempi mies joka on tosi usein siellä Starbucksissa ja ollaan muutamat kerrat juteltu. Meksikolaisten ystävällisyys osaa aina yllättää!

Vietin juuri viikon yhden Suomeen vaihtoon lähtevän pojan perheen kanssa. Kyseessä on siis yksi ihana perhe tästä noin muutaman tunnin matkan päästä, ja he kohtelevat mua kuin omaa tytärtään ja tunnen olevani osa heidän perhettä vaikka se ei varsinaisesti mun perhe olekaan. Käytiin Tuxtlassa, San Cristobalissa, Palenquessa ja sitten mentiin heidän kotiinsa Tenosiqueen. Ne sanoivatkin mulle jo, että haluavat mun muuttavan heidän kanssaan tänne Meksikoon kun saan lukion suoritettua Suomessa ja he ovat valmiita maksamaan mun yliopiston täällä! Oon vaan niin onnellinen nyt täällä Meksikossa :-) Oon rehellisesti sanottuna kateellinen kaikille ensivuoden vaihtareille.. Mä lähtisin mielelläni uudestaan! Vuosi meni ihan liian nopeasti enkä voi ymmärtää että olen nyt tässä kirjoittamassa tätä postausta, miettimässä miten tuon kaikki tavarani Suomeen ja mitä kaikkea mun on vielä ehdittävä tekemään kolmessa viikossa, SIIS KOLMESSA VIIKOSSA?

Vaikeuksia vaihtovuoden aikana

Halusin pitää tän blogin rehellisenä ja nyt haluankin kertoa, että ei se vaihtovuosi olekaan pelkkää rannalla makoilua ja hauskanpitoa. Kyllä tää on monestakin syystä mun elämäni paras vuosi, mutta ei todellakaan aina mitään unelmaa josta ennen haaveilin. Oon tässä melkein seitsemän kuukauden aikana itkenyt enemmän kuin koskaan ennen, ollut vihainen, pettynyt ja ikävöinyt liikaakin. Olen kuitenkin myös ollut aivan uskomattoman onnellinen ja ylpeä itsestäni, olen oppinut paljon ja olen tutustunut ihmisiin jotka tulevat varmasti aina olemaan elämässäni. Miten hienoa onkaan omistaa paras ystävä Brasiliasta, Jenkeistä, Japanista ja Saksasta. Onhan mulla hyviä kavereita myös muista maista, mutta noiden neljän tytön kanssa tulen varmasti aina pitämään yhteyttä. 

Mullahan ei koskaan ollut mitenkään kovin hyvät välit mun ensimmäisen host perheeni kanssa, vaikka asuinkin heidän kotonaan noin 6 kuukautta. Mä meinasin monta kertaa kirjoittaa viestiä Rotareille että haluan pois siitä perheestä, mutta joka kerta aloittaessani kertomaan asiasta ajattelin, että ehkä vika onkin minussa. Nyt vaihdettuani perhettä ja yövyttyäni erilaisissa perheissä meidän reissumme aikana tajusin, että vika ei todellakaan ollut vain minussa. Jo ensimmäisistä päivistä lähtien minusta tuntui, että en pysty olemaan siinä perheessä puolta vuotta. Saavuin Meksikoon kipeänä enkä puhunut sanaakaan espanjaa, mutta perheeni ei tuntunut sitä ymmärtävän. Makasin 2 ensimmäistä viikkoa sängyssäni koska olin niin kipeä, että käveleminenkin oli vaikeaa. Olin kuumeessa ja minulla oli niin paha korvatulehdus, että en kuullut lähes mitään ja lääkärikin järkyttyi kun katsoi korvaani. Söin kupillisen riisiä päivässä koska en saanut mitään muuta alas ja laihduinkin niin, että en pystynyt enään pitämään yhtä hametta päälläni ilman että se tippui :-D Sain siis kuulla päivittäin valituksia siitä miten en syö mitään, en puhu mitään enkä ole tarpeeksi kohtelias. Mulla ei ollut yhtäkään kaveria enkä tuntenut ketään, sillä suurin osa vaihtareista saapui jopa kuukautta myöhemmin tänne kuin minä.

Rehellisesti sanottuna olin valmis palaamaan kotiin jo ensimmäisen viikon jälkeen. Juttelin kuitenkin yhden edellisvuoden vaihtarin kanssa ja hän sai minut vakuuttumaan siitä, että nämä tunteet on ihan normaaleja ja kaikki tulee muuttumaan paremmaksi. Niin siinä kävinkin kun vihdoin pitkän ja vaikean kuukauden jälkeen aloitin koulun. Sain omia kavereita ja pääsin hetkeksi viettämään aikaa ilman perhettäni. Olin useimmiten tosi iloinen ja innoissani kaikesta uudesta, opin paljon espanjaa enkä miettinyt enää kotiinpaluuta. Vaikein aika oli jo takana vaikka host perheeni takia välillä olikin vaikeampaa. En noiden alkuaikojen ongelmien takia enään tuntenut oloani hyväksi heidän seurassaan ja siitä syystä olinkin tosi hiljainen ja vaivautunut heidän kanssaan. Ensimmäinen host äitini oli useimmiten tosi ilkeä, vaativa eikä muistanut koskaan mitään. Monta kertaa hänen selatessaan facebookkia hän kommentoi minulle miten joku henkilö on ruma, lihava tai äitinsä paljon kauniimpi kuin tyttärensä. Myös minulle hän sanoi moneen kertaan miten olen lihonut ja minun pitäisi aloittaa dieetti. En voinut lähteä ostamaan kokista kavereideni kanssa ilman että sain kuulla saarnan siitä, miten olemme lihavia koska haluamme juoda limua. Kuuntelin puoli vuotta tätä paskaa ja nyt hänen kotonaan on toinen vaihtari ja hän joutuu kestämään tätä samaa.. Onneksi hänellä on nyt joku jonka kanssa puhua tästä sillä mä ymmärrän erittäin hyvin millaista elämä siinä talossa on!

Tulin erittäin hyvircn toimeen ensimmäisen host isäni, taloudenhoitajamme ja kuskimme kanssa, mutta en kestäisi enää päivääkään sen naisen kanssa. Hän unohti kaiken mitä hänelle kerroin, muunteli sanomisiani ja vaati minua muuttumaan koska luonteeni ei ollut hänen mieleensä. Taistelin kuitenkin loppuun asti ja nyt olen oikein iloinen siitä, että mun ei enään koskaan tarvitse palata siihen taloon. Tämä toinen perheeni on vielä tiukempi kuin ensimmäinen perheeni ja asumme kaukana kaikesta, mutta tunnen oloni paljon paremmaksi heidän kanssaan. Olen paljon puheliaampi enkä ole kokoajan niin väsynyt. Tämä perhe kohtelee mua paljon paremmin, vietämme enemmän aikaa yhdessä ja mulle maksetaan lähes kaikki mitä tarvitsen.

Ei se kuitenkaan ole niin helppoa mennä perheeseen joka on ollut koko elämänsä yhdessä ja heillä on omat tapansa ja tottumuksensa. Mä muutin heidän kotiinsa vaan matkalaukullinen omia tavaroita mukanani ja sitten pitäisi elää heidän kanssaan normaalia elämää ja tottua heidän sääntöihinsä. Aina ei voikkaan olla oma itsensä tai tehdä mitä huvittaa. Välillä huomaat istuvasi perheen kanssa ruokapöydässä etkä ymmärräkkään heidän vitsejään etkä tunne kuuluvasi heidän joukkoonsa, sillä olet tuntenut heidät vasta niin vähän aikaa. Et voikkaan olla vihainen ja näyttää kaikkia tunteitasi, sillä olet kuitenkin vain vieras ja sinun oletetaan käyttäytyvän hyvin. Välillä teet asioita väärin sillä et aina tiedä miten ne pitäisi hoitaa. Yrität olla mahdollisimman hyvä vaihto-oppilas ja antaa itsestäsi hyvän kuvan, mutta välillä se on todella raskasta.

Välillä tulee hetkiä kun turhaudut uuden kielen kanssa. Tuntuu siltä, että et ymmärrä tarpeeksi etkä opi tarpeeksi nopeasti. Välillä tuntuu siltä, että kaikki muut oppivat kielen nopeammin kuin sinä. Koet huonoa omaatuntoa siitä, että et opiskele kieltä tarpeeksi ja joskus koet olevasi liian väsynyt edes yrittämään vieraan kielen puhumista. Itseltäni on ainakin jäänyt huomaamatta miten paljon olen oppinut espanjaa. Vasta kun alan miettimään miten en alussa ymmärtänyt mitään ja puhuin pelkkää englantia tajuan, että olen oppinut ihan sairaasti. En ole moneen kuukauteen käyttänyt muuta kieltä kuin espanjaa ja hyvin olen pärjännyt ja olen saanut asiani hoidettua. Voisihan sitä nopeamminkin oppia kun vähän jaksaisi panostaa, sillä itse en ole tehnyt kielen oppimisen eteen yhtään mitään. Kaiken olen oppinut vain puhumalla ja kuuntelemalla. Voisi siis huonomminkin mennä!

Tulee hetkiä kun kaikki maan tavat ja ihmiset ärsyttävät. Host perhe ei anna lupaa mennä ulos, on aivan liian kuuma, sataa, koulu alkaa liian aikaisin, aina iloiset meksikolaiset eivät ymmärrä että sinulla on huono päivä etkä halua jutella, huomaat lihoneesi 8 kiloa koska ruoka on niin epäterveellistä, suihkusta ei tule lämmintä vettä, joudut käymään kirkossa sunnuntaiaamuisin, huoneesi on niin pieni että joka kerta yrittäessäsi liikkua siellä potkaiset varpaasi sängynjalkaan ja olet vain aivan liian kyllästynyt kaikkeen ja haluaisit vain nukkua. Nämä hetket on kuitenkin vain ohimeneviä ja useimmiten tunnet itsesi onnelliseksi juuri siellä missä olet. 

Muiden blogeista saa aina sellaisen kuvan, että vaihtovuosi on pelkkää unelmaa ja vuoden loma. 

Kyllä täällä kokee aivan uskomattomia asioita ja tämä on mahtavin kokemus ikinä, mutta täälläkin on niitä vaikeita päiviä kun kaikki ärsyttää. Mullekkin sanotaan aika usein, että sähän oot nyt viettämässä vuoden lomaa ja kaikki on varmaan aivan mahtavaa. Totuus ei kuitenkaan ole tämä. Onhan se niin, että tämä on vuoden loma koulusta, sillä munhan ei edes oleteta tekevän siellä mitään. Voin kuitenkin kertoa, että en ole kertaakaan ollut iloinen herätessäni kello 5 aamulla lähteäkseni kouluun. Nyt ne Suomessa välillä kahdeksalta alkavat koulupäivät tuntuvat erittäin hyviltä!

Kaikesta huolimatta mä oon rakentanut sen oman elämäni tänne. Sitä ei voi muut ymmärtää, sillä ihmiset siellä suomessa eivät ole eläneet tätä elämää täällä mun kanssani. En varmaan koskaan pysty täysin kuvailemaan millainen kokemus tämä on ollut. Se vaan täytyy itse kokea! Tänne tullessa mä en tuntenut ketään enkä mitään, en osannut kieltä enkä tiennyt millaista kaikki tulee olemaan. Nyt olen yksin selvinnyt monista vaikeista asioista ja saanut ne omat kaverini ja tottunut tähän elämään täällä. Tällä hetkellä kaikki menee aika hyvin ja on vaikea uskoa, että jäljellä on enään reilu 4 kuukautta. Mä vaihdoin koulussa juuri luokkaani, sillä halusin koulun vanhimpien kanssa samalle luokalle (olin vuotta nuorempien kanssa ja tunsin oloni liian vanhaksi heidän seurassaan). Nyt saan siis taas totutella uusiin ihmisiin ja nämä viimeiset kuukaudet tulevat kulumaan aivan liian nopeasti!

En sen kummemmin tykkää kaupungistani eikä tykkää kukaan muukaan täällä oleva vaihtari, mutta aion nauttia näistä viimeisistä kuukausista ja oppia mahdollisimman paljon espanjaa ;-) Huomenna alkaakin sitten kuntokuuri ja aion vähän miettiä enemmän syömisiäni ja löysinkin juuri salin täältä pikkukylästä joten sinne olisi tarkoitus ostaa kortti! :-D

Mitä mulle kuuluu?

Viimeisen parin viikon aikana on tunteet heitelly aika laidasta laitaan. Välillä oon tuntenut itteni maailman onnellisimmaksi ja välillä oon itkenyt koti-ikävää. Mulla oli yksi erittäin huono päivä, taisin koulussakin itkeä saman päivän aikana useampaan kertaan, eikä ollut muuten kaukana että olisin pakannut laukut ja lähtenyt samantien Suomeen. Mä luulen, että se on tää lähestyvä joulu joka on saanu mut vähän huonommalle tuulelle, kun haluaisin vaan mennä jouluksi kotiin ja tulla sitten takaisin tänne. Mun fiilikset tästä perheestäkin vähän heittelee. Mitään oikeeta ongelmaa mulla ei näiden kanssa oo, ja ihmisenä nää on tosi kivoja. En kuitenkaan missään vaiheessa oo voinut olla täällä oma itseni, enkä tuntenut tätä kodikseni tai perheekseni. En oo tästä aikasemmin täällä puhunut, mutta jotenkin ollaan vaan niin erilaisia ja tykätään erilaisista asioista, että kauheesti puheenaiheita ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita ei tän perheen kanssa löydy. Nää on opettanut mulle paljon Meksikon kulttuurista ja oon kokenut kaikkea kivaa näiden kanssa, mutta alan olla jo valmis vaihtamaan perhettä. Mitä nyt tätä toista perhettä tunnen, en usko että sen parempia suhteita tuun heidän kanssaan luomaan, mutta sen näkee sitten tammikuussa. En kuitenkaan oo vielä valmis jättämään Meksikoa, joten aion selvitä joulun yli ja katsoa mitä tää jäljellä oleva reilu puoli vuotta mulle tarjoaa!

Välillä mä mietin, että onko Meksiko sittenkään oikea paikka mulle ja millaista mun elämä olisikaan, jos olisin mennyt sinne Jenkkeihin jonne mut ensin valittiin. Enhän mä koskaan valinnut Meksikoa tai ajatellut viettäväni vaihtovuotta täällä. Mä kun oon aina ollut aika itsenäinen ja päättänyt itse asioistani, mutta täällä mun vapaudet on aika vähissä. Täällä on taloudenhoitaja joka siivoaa jopa mun huoneen, laittaa ruaon (pöydässä on joka aamu aamupala valmiina) ja pesee pyykit. Meillä on driver joka hakee mut koulusta ja kuskaa jopa mun host vanhempia jos he eivät halua itse ajaa. Ihan kaikkeen pitää kysyä lupa ja usein käy niinkin, että lupaa ei anneta. En saa mennä kavereiden auton kyytiin tai käyttää taksia/bussia. En saa mennä yökerhoihin ja kavereiden luota mut tullaan hakemaan tosi aikaisin kotiin. Mä en voi vaan ilmoittaa, että menen syömään kaverin kanssa, vaan kaikki pitää tehdä tosi vaikeesti. Kaverin vanhempien pitää soittaa mun vanhemmille, tarvitaan joku joka kuskaa meidät ja mulle sanotaan aika milloin pitää olla kotona. En ikinä osannut kuvitella miten paljon tälläiset säännöt vaikuttaa mun elämään. Ainoa asia joka mut on tehnyt ikävöimään kotia on just se miten vähän mulla on vapauksia. Mutta kaikesta tästä huolimatta, oon kuitenkin tosi tyytyväinen siihen että oon täällä. En oo katunut hetkeäkään, että vaihdoin USAn Meksikoon. Mä oon oppinut tosi paljon kieltä jonka osaaminen on aina ollut mun unelma, oon tutustunut aivan ihaniin ja niin ystävällisiin ihmisiin, oon nähnyt miten erilainen kulttuuri voi olla, oon itkenyt ilosta, oon kasvanut henkisesti ja ennen kaikkea oppinut arvostamaan sitä mitä mulla on.

Oon jo monen vuoden ajan rehellisesti sanottuna vihannut Suomea ja vaan halunnut pois sieltä. No nyt kun oon ollut muualla jo pidemmän aikaa, oon vasta huomannut kaikki ne hyvät asiat mitä siellä Suomessa on. Meillä on niin hyvät opiskelumahdollisuudet ja muutenkin suurimmalla osalla menee ihan hyvin. Täällä kun oon nähnyt sellaista köyhyyttä jonka en ikinä edes uskonut olevan todellista. Mun kodin viereisellä jalkakäytävällä nukkuu kodittomia, osa hakee ruokansa roskiksista ja osa ihmisistä asuu peltihökkeleissä samalla kun rikkaat meksikolaiset asuvat kartanoissa, matkustavat ja ajavat uusilla autoilla.Vihasin jopa suomenkieltä, mutta nyt oon jopa ylpeä siitä, että osaan puhua niin vaikeaa kieltä jota kukaan ei ymmärrä. Mä kaipaan kylmää vettä jota saa suoraan hanasta. Kaipaan puhtaita ja kodikkaita taloja joissa ei vilise liskoja ja muita ötököitä. Kaipaan raikasta ilmaa ja valkoista joulua. Kaipaan sitä, miten turvallista joka puolella on ja miten voin vaan lähteä ulos ja tehdä asioita kavereideni kanssa. Kaipaan sitä kun voin vaan hypätä sohvalle sen oman perheen kanssa ja puhua ihan kaikesta mistä huvittaa. Kaipaan ruisleipää, graavilohta, joulupipareita ja -torttuja, glögiä, irtokarkkeja, suklaata, salmiakkia...

Mä oon onnellinen täälläkin, mutta kyllä sitä pakostikkin jo vähän odottaa että pääsee tekemään kaikkia niitä asioita Suomessa. Ja vaikka oonkin oppinut arvostamaan kaikkea siellä kotona, ei mun halua nähdä maailmaa voi muuttaa mikään. Päinvastoin, kaiken tän jälkeen haluan matkustaa yhä enemmän. En mä halua asua koko elämääni Suomessa, mutta en myöskään täällä Meksikossa. Haluan jotain siltä väliltä. Ja vaikka kaipaan Suomea, mua silti jo vähän pelottaa palata sinne. Mun elämä on nyt täällä ja musta tuntuu niinkun se olis aina ollutkin täällä. Mä tunnen kaikki paikat täällä kaupungissa, joka puolella tulee vastaan tuttuja ja mulla on ne omat kaverit täällä. Mun tunteet on niin sekavia, että en itsekään ota niistä selvää.

Nyt mulla on taas tosi hyvä fiilis, sillä vietin tosi kivan viikonlopun. Keskiviikkona mun hostveli Guadalajarasta saapui tänne, ja mulla alkoi heti mennä paremmin kun en oo enää yksin. Perjantaina päästiin aikaisemmin koulusta ja mun paraskaveri täällä eli jenkkityttö tuli meille yöksi. Käytiin ottamassa kuvia, haettiin ruokaa mun host isän kanssa ja vaan hengailtiin täällä. Lauantaina kokkailin perheen kanssa, menin Rotareiden juhlaan mun host isän kanssa ja sieltä jenkkitytön luo yöksi. Nyt sunnuntaina mentiin syömään mun kakkosperheen kanssa ja katsomaan heille uutta kotia. Nyt luultavasti otan vaan rennosti loppupäivän ja valmistaudun viimeiseen kolmeen päivään koulussa ennen lomaa. Mun puhelimen laskuri alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että pian on puolet mun vaihtovuodesta kulunut. Mun oli kuitenkin tarkoitus tulla kotiin kesäkuussa, mutta aion vaihtaa mun lentoliput heinäkuulle. Syynä on se, että sain mahdollisuuden "valmistua" meidän koulun vanhimpien kanssa heinäkuun alussa, ja haluan ehdottomasti olla siinä mukana!

Vähän fiiliksiä!

Tulin laittamaan muutamat kuvat tänne teillekin joita oon kameralla viimeaikoina ottanut! Oon ollu tosi kiireinen enkä oo kerennyt postaamaan koska kaikki päivät menee koulussa ja viikonloput muualla. Oon viettäny taas tosi paljon aikaa muiden vaihtareiden kanssa. Mun mielestä on tosi hyvä juttu, että usein viikonloppuisin meille on järjestetty jotain yhteistä tekemistä. Yleensä ne on jotain synttäreitä/muita juhlia eli suurimmaksi osaksi vaan syömistä, mutta meillä on aina tosi kivaa! Meillä on täällä ihan huippu porukka vaihtereita (+yksi vanhempi poika joka on täällä tekemässä työjuttuja) ja tullaan kaikki tosi hyvin toimeen. Meitä on mun lisäksi ainakin yksi Tanskasta, Yhdysvalloista, Italiasta, Japanista, Belgiasta, Brasiliasta ja 3 Saksasta. Lisäksi meidän kanssa on aina joitain jo vaihdosta palanneita Meksikolaisia ja nekin on ihan mahtavia! Voisin viettää kaiken aikani näitten ihmisten kanssa hahah.

Tää viikonloppu oli ehkä paras tähän mennessä! Perjantaina Ally (tyttö Amerikasta) tuli koulun jälkeen meille koko päiväksi ja käytiin vähän shoppailemassa. Tää tyttö on ehdottomasti mun paras kaveri täällä, voin olla niin oma itteni sen seurassa! Ollaan yhtä hulluja molemmat ja saadaan aina outoja katseita muilta ihmisiltä kun me vaan hullutellaan ja läpsitään toisiamme :D Lauantaina aamulla oli tiedossa baby shower, sillä yksi host äidin kavereista odottaa vauvaa, joten menimme juhlistamaan häntä. Sen jälkeen mä lähdin näiden vaihtareiden kanssa juhlistamaan jotakin (en aina edes tiedä että mitä) ja tiedossa oli siis paljon tacoja kuten täällä aina! Sunnuntaina oltiinkin koko päivä jossain "rannalla" ja nyt oon ihan palanut.. Täältä on rannalle sellanen tunnin ajomatka mutta mua se ei haittaa ollenkaan koska täällä on kiva istua autossa ja katsella maisemia! Välillä saa kyllä pelätä henkensä puolesta kun kaikki ajaa ihan järkyttävän lujaa, hakkaa tööttiä minkä kerkiää ja tunkee mitä pienimpiinkin väleihin niillä autoillansa. Oonkin jo monet kolarit nähnyt täällä eikä se oo mikään ihme.. Mutta takaisin asiaan! Pääsin ekaa kertaa elämässäni kokeilemaan banaanivenettä ja oli tosi hauskaa vaikka luulinkin hukkuvani kun se ei millään pysynyt pystyssä kun kyydissä oli 6 hullua vaihtaria.. Ja syötiin lisää tacoja! En tuu enään ikinä takasin Suomeen koska oon ihan rakastunut tacoihin haha.

 Mun on pakko sanoa, että oon niin rakastunut Meksikoon ja mun elämään täällä. En voi ymmärtää miten sillon alussa halusin niin paljon takasin Suomeen. Kaikki täällä on vaan niin paljon jännempää! Joka päivä opin, koen ja näen uusia asioita sekä tapaan uusia ihmisiä. Niin ja opin lisää espanjaa. Oon viimesen kuukauden vaan hymyillyt ja miettinyt miten onnekas oon kun oon päässyt kokeen jotain tällästä. Tää vaihtovuosi on vaan jotain ihan uskomatonta! En olis ikinä päässyt kokeen Meksikoa tällä tavalla kun koen sen just vaihto-oppilaana. On ihan huippua elää paikallisten kanssa, mutta silti tutustua niin moniin ihmisiin eri maista. Mun elämä olis niin erilaista ja jäisin niin paljosta paitsi jos en olis lähtenyt! Tää vaan tekee mut vielä varmemmaksi siitä, että mut on luotu matkustamaan ja näkemään maailmaa. Kiitos siis Rotarit ja perhe siellä Suomessa, teidän ansiosta elän nyt mun unelmaa♥ Ja vaikka joka aamu koulun takia herätessä kello 5:30 tekis vaan mieli itkeä, on se silti vaan niin siistiä että saan kokea meksikolaisen koulun (joka on muuten joka tavalla ihan hirmu outoa)! Mä myönnän, että välillä ikävöin Suomen koulua myöhäisten aamujen ja paremman opiskelutyylin takia. Täällä kun lähes joka tunnilla tehdään ryhmätöitä ja mä en oikein oo niistä niin innoissani haha. Täällä myös osaan olla niin ylpeä suomalaisuudestani, sillä kaikki ihmiset on tosi kiinnostuneita musta ja Suomesta. Ihmisten reaktiot on kyllä näkemisen arvoisia joka kerta kun kerron mistä tulen. Mua myös usein pyydetään puhumaan jotain suomeksi (suurin osa kyllä luulee että me puhutaan vaan englantia..) ja monesti oon saanut kuulla miten se on "taikaa" ja niin hauskan kuulosta. Monet mun luokkalaisetkin on jo sanoneet tulevansa mun mukana Suomeen sitten vuoden päästä haha. Tänään tuli jo pieni paniikki kun tajusin, että melkein 2 kuukautta mun vuodestani on jo kulunut, aika menee liian nopeesti!

Mua ärsyttää ainoastaan se miten mua kohdellaan niinku pientä lasta ja miten paljon mulla on sääntöjä. Ja kaikkeen, ihan kaikkeen pitää kysyä lupa. Mä tiesin, että Meksikossa täytyy noudattaa tiettyjä sääntöjä turvallisuuden takia, mutta suurin osa vaihtareista täällä on kertonut miten kaikki on tosi rentoja ja elämä on yhtä biletystä. No ei kyllä mulla vaan, mun perhe on tosi tiukka ja välillä tuntuu että en pääse kokemaan tarpeeksi tai tutustumaan kavereihini koska en saa lupaa mihinkään. Vaatii totuttelemista kun on aina saanut mennä ja tehdä lähes kaiken miten itse haluaa ja yhtäkkiä ei edes omien hiustensa värjäämisestä saa päättää itse. Mä siis sanoin host äidille että ajattelin tässä värjätä hiukset niinkun oon tehnyt ainakin viimeset 5 vuotta koska juurikasvu alkaa olla aika järkyttävä. Noh, olisitte nähnyt sen järkyttyneen ilmeen ja saarnan siitä miten se on huonoksi hiuksille ja vielä kun oon näin nuori, jepjep.. Tähän kyllä sitten vaan totesin, että aion sen tehdä ja mun ulkonäkö on ihan mun oma asia. Ainoo asia mitä tällä hetkellä ikävöin onkin mun vapaus. Tottakai mä ymmärrän, että oon nyt Meksikossa eikä oo ihan niin turvallista tehdä kaikkea mitä huvittaa mutta hei, mä lähestyn 18 vuoden ikää ja silti mua autetaan mm. koululaukun pakkaamisessa.. Tälläset asiat saa mut ikävöimään suomivanhempia, koska heille voin aina sanoa vastaan ja kiukutella.. Eiks niin äiti ja isi? :) Ja se on niin jännä miten täällä pienetkin vastoinkäymiset tuntuu tosi suurilta, mutta taas ne pienetkin hyvät asiat tuntuu ihan mahtavilta! Nimimerkillä kerran melkein itkenyt onnesta kun host veli pyysi mukaansa kauppaan ostamaan keksejä huonon päivän keskellä.. jep. :D Viimeaikoina oon kyllä ollut jo varmaan liian onnellinen, sillä edes se että mun puhelin päätti hajota pari päivää sitten ei haitannut mua ollenkaan. Tänään sitten marssin yksin puhelinliikkeeseen ja hoidin asiani kokonaan espanjaksi ja nyt omistan taas puhelimen, hyvä minä!

Tästä tulikin yhtäkkiä kunnon fiilispostaus! Mutta jos haluatte mun vastaavan teidän kysymyksiin ja postaamaan taas pian, menkääs laittamaan lisää kysymyksiä tänne.